Lapsisiskolla, 7, on tulevaisuuden suunnitelmia, joista hän kertoi tänään:
"Meen taitoluistelijaksi ja juoksijaksi. Ettei tuu liian kiire, juoksen vaan kesällä ja taitoluistelen talvella. Keväällä ja syksyllä lepään. Kaikki olympialaiskultamitalit pidän itellä, mutta sulle voin antaa kaikki hopeat. Pronsseja en aio ottaa. Sitten kun oon aivan vanha, joku nelkyt vee, lopetan urheilun ja meen opettajaksi."

Lapsisiskon Kaveri:
"Sinne Englantiin pitäis saada suomenkielisiä ihmisiä, niin voisit puhua niiden kanssa pahaa englantilaisista."

Olin teatterissa liian monen lapsen kanssa. Pikkutytöt ovat ahdistavia, koska ne roikkuvat käsissä. Yleensä. Minua ne pelkäsivät. Varmaankin sen takia, että en hymyillyt tai osoittanut minkäänlaista mieleenkiintoa heidän tekemisiinsä. Ja siksi Lapsisisko ja Lapsisiskon Kaveri olivat ainoita, jotka tohtivat lähennellä. ManU -kaulahuivini herätti kunnioitusta poikien keskuudessa. Lapset olivat juoksentelevia ja äänekkäitä. Stressaavia. Opettajiksi haluavia ihmisiä on nyt entistäkin mahdottomampaa ymmärtää. En kestäisi.

Jos minulla joskus jostain käsittämättömästä syystä on lapsi, hartaasti toivon sen olevan poika.

Päivän Saksa -ottelun tasoiset pelit pitäisi pelata tyhjille katsomoille TV -kameroiden ulottumattomissa. Tuollaista rusettiluistelua ei hajoamatta kestä. Tuskastuttavaa.

Coldplay - Trouble