Nuokuin lentokentalla kolmannen asteen krapulassa ja vasymyksessa. Edellisena paivana ajatus koko yon juomisesta ja valvomisesta tuntui ihan hyvalta. Enaa ei. Olin varma, etta nukahdan ja missaan lennon ja/tai oksennan koneessa. Naytin ja haisin alkoholistille. Epailin, etta en selvia elossa kotiin asti.

En myohastynyt, enka antanut ylen. Lento oli tunnin myohassa. Lisaa taistelua nukahtamista vastaan. Ravasin paamaarattomasti edestakaisin lentokentalla ja tuijottelin pikkupoikien kanssa lentokoneita. Havainto: Sterlingin koneet nayttavat jopa Ryanairin koneita epaluotettavimmilta. Koneessa nukahdin ja herasin n. 20 kertaa. Siis valilla Helsinki-Koopenhamina. Lennot tuntuu normaalistikin kestavan ikuisuuden. Talla kertaa x2. Koopenhaminassa juoksin jatkolennolle, joka lahti 10 minuutin paasta. Vierustoverina oli aluksi 3-vuotias tytto, jonka isa tosin vaihtoi tyttarensa kanssa paikkaa lahes valittomasti saapumiseni jalkeen. Olisi pitanyt mainita, etta olen muuten ollut paivakodissa toissa. Infernaalinen paansarky ja vasymys jaivat nalan varjoon.

Odottelin matkatavaroita 10 muun kanssa 45 minuuttia, jonka jalkeen joku nainen matkatavarakojun takaa katsoi asiakseen tulla ilmoittamaan, etta Helsingin kone oli niin paljon myohassa, etta laukkuja ei ehditty siirtaa jatkolentoihin. Hymyillen kertoi, etta ne on nyt Barcelonassa, mutta palautetaan kylla huomenna. SAS on varmasti listaykkonen, mita tulee lentoyhtioiden kykyyn toimittaa matkatavarat vaaraan kohteeseen. Heti kun olen jotain muuta kuin henkilo, jonka on pakko lentaa halvimmalla lennolla, alan kayttamaan Finnairia tai British Airwaysia Englannin ja Suomen valiseen matkaan.

Tassa vaiheessa tiesin, etta jotain vastoinkaymisen tapaista on viela edessa.

Odottelin bussia, ulkona satoi. Viikkolipun hinta on poissaollessani noussut puoli puntaa. Onhan tasta jo 5 kuukautta kun sita viimeeksi nostettiin. Nukahdin bussissa, herasin keskustassa. Samalla bussilla takaisinpain. Jarkeva henkilo laittaa avaimet taskuun tai kasimatkatavaroihin, joten avaimeni olivat, ja toivottavasti edelleen ovat, siina Barcelonassa lomailevassa musta-keltaisessa repussa. Hakkasin kotiovea jonkun minuutin. Ensin karsivallisesti, sitten vahan levottomammin ja lopulta potkin. Postinkantajammekin tietaa, etta potkimalla joku ehka vaivautuukin oven avaamaan. Ei vaivautunut. Soitin kamppakaverille: toissa. Toinen kamppis: toissa. Kolmas: aidin luona. Itkupotkuraivaroin hetken aikaa. Marttyyrina kavin istumaan kadulle sateessa. Herasin kolmen tunnin paasta Daven aaneen: "Olisit sanonut, etta tarve avaimille on noinkin akuutti. Kylla ma olisin toista voinut lahtea. Ootko sa humalassa?"

Minakin olisin voinut menna Barcelonaan.