Ykasin rankkarikisan aikana vessassa. Selostus valitettavasti kuului sinnekin ja tuloksen sisaistettya ruumiin lapi meni sellainen kylma aalto. Paassa se tuntui tosi ikavalta. Tata ei olekaan tapahtunut moneen, moneen vuoteen. Eika koskaan tallaisessa tilanteessa, missa tulessa ei ede ole mikaan omista suosikkijoukkeista, ainoastaan valiaikainen, olosuhteiden pakottamana valittu gloryhunttausjengi.

Portugali on nyt se viimeinen toivo. Englanti ja Italia on niukasti plussan puolella, mutta ei niiden mestaruudesta kuitenkaan kostuisi. Ne loput saisivat sitten vaikka kadota. Kuinkahan Brasilian ja Ranskan valista ottelua edes viitsii katsoa. Siita ei vastenmielisyys pahene. Pakko viela mainita, etta en ole koko elamassani nahnyt ei-vastenmielista joukkuetta finaalissa muuta kuin kaksi kertaa, ja namakin oli 12 ja 16 vuotta sitten, haviavina osapuolina tietenkin. Ansaitsen parempaa.

Hampaat ei enaa heilu ja voin liikkua ulkona ilman etta ihmiset kuiskii "someone has hit that lady". Jos naisella on naama ruvella, niin sehan muuten aina automaattisesti on vakivallan merkki, mikaan muu ei ede ole vaihtoehto.  

Marjorie Fair - Halfway House