Paivisin kaikki on paasaantoisesti ookoo. Valilla tuntuu jopa iloiselta. Oisin olo alkaa muistuttaa sita, mita se oli tammikuussa. Ei pysty hengittamaan, kaikki tuntuu mahdottomalta, turhalta ja tukahduttavalta. Kurkkua kuristaa ja paan sisalla on iso jaakuutio, joka laajenee koko ajan. Pitaa soittaa Andylle ja kertoa kaikkea, joka seuraavana paivana tuntuu aivan tyhmalta. Se sanoo kuitenkin, etta ei se ollut tyhmaa. Se on paras kaveri Englannissa. Paatin olla pitamatta siita, kun tapasin sen ekan kerran. Se puhuu niin leveaa Texasin murretta, etta paatin sen olevan idiootti. Patevaa. Se lahtee kolmeksi kokonaiseksi viikoksi jenkkeihin, ja en ehka selvia sita aikaa.   

Laitan nimeni tyovuorolistaan vapaaehtoisena kohtiin 24.12 ja 26.12. Kukaan ei ymmarra miksi. Mina en ymmarra miksi ei. Vaikka kai mina voisin istua yksin kotona tietokoneen edessa (nuokin paivat). Harmi etta 25. paiva ei paase toihin.

Lattialla odottaa kirje Kelalta. Se ei koskaan tieda mitaan hyvaa. Ei nytkaan. Olen niille 500 euroa enemman auki mita alunperin paattivat. Ei se mitaan. "Opintotuen vapaaehtoinen takaisinmaksu" kuulostaa hyvantekevaisyydelta. Jos joskus viela opiskelen, en ole oikeutettu opintotukeen, koska mahdolliset opinnot alkaisivat yli 3 vuotta Suomesta muuton jalkeen. Viimeinenkin oljenkorteni Suomen sosiaaliturvaan on haudattu. Olen aivan sosiaaliturvaton.

Pala paperia, joka oikeuttaa paasyyn Bloc Partyn keikalle, lammittaa. Miksi kaikki kiva tapahtuu vasta helmikuussa.

The Beach Boys - Please Let Me Wonder