Lou Reed oli cool. Keikan fanaattisin yksilo minun takanani. Pohkeita, selkaa ja kylkia sarkee. Paassa soi ja jalkoja tarisyttaa.

Jotkut asiat ei muutu.

Se tosin on muuttunut, etta en enaa menee keikoille viisi tuntia ennen ovien aukenemista. Sitten minua kutsutaan lucky bastardiksi, kun kerron olleeni eturivissa Slayerin, Mastodonin, Foo Fightersin, Killersin, Bloc Partyn jne keikalla, vaikka saapuessani paikalle ensimmainen lamppari on jo aloittanut. Ei siihen tarvita muuta kuin paattavaisyytta, tylyytta, kyynarpaita ja kykya jattaa ihmisten solvaukset huomioimatta. No jooh, onhan tamakin syy olla ylpea...

Olen pitkasta aikaa vahan tuskaillut suunnattomuuttani, elaman valumista hukkaan ja muuta teiniangstia. Yleisimmat vastaukset: "Go back to uni." (no minka takia? Etta voin taas vaihteeksi jattaa koko homman, maksettuani ensin lukukausumaksun? Been there, done that. EI TOIMI.) "Move to London." (Eh, kallista, sumuista ja tukahduttavaa. Vaikka kiva siella on kayda. Ja miksi mikaan muuttuisi, jos muuttaa muutaman sata kilsaa etelaan. Pitaisi taas luoda sosiaalinen verkostokin uudelleen.) "You think too much." (niinkuin Sofia sanoi: "Ajattelun lopettaminenhan onnistuu monin eri tavoin." Ja kun mina en todellakaan edes ajattele liikaa, en edes tarpeeksi). "Use your brain/mind." (Eli ala siis ajattele, mutta kayta aivoja.) Seka "You just have to figure yourself out. (Hohoo! Ehka paras neuvo koskaan.) 

Viiden paivan saaennuste lupaa sadetta. Joka. Paivalle. Saa ampua.

R.E.M. - What's The Frequency, Kenneth