Ahhah, joku rekkalesbo kysyi puhelinnumeroa kotimatkalla. Jaadyin niin totaalisesti, etta sokelsin olevani kiireinen. Arsyttaa, kun kuvittelen olevani sanavalmis, mutta oikeasti hammentavissa tilanteissa en keksi mitaan teravaa heittoa.

Viikonloppu tuli tallakin viikolla. Ei sinallaan paljoa lohduta. Menin tanaan niin myohaan toihin, etta on huomenna pakko menna sinne pariksi tunniksi. Onneksi kuitenkin saa olla siella yksin. Inhoan taas ihmisia enka jaksa sen enempaa tuttujen kuin tuntemattomienkaan seuraa. (Kaikkein vahiten kamppisten.)

Ajattelin menna ensi viikolla taas laakariin itkemaan tata oloa. En valilla tieda, mitka tuntemukset on normaaleja ja mika osa tata hulluutta. Ja siksi ei mitenkaan huvittaisi siella laakarissa ravata, kun kai ihan terveillakin ihmisilla on vaikeita aikoja. Mutta kun ei ole mitaan, mihin verrata.

En haluaisi olla mina. Eika kevatkaan tule, vaikka maaliskuu on puolivalissa. (Hassua, kuinka Suomessa tuntui kevaalta, kun oli +5, mutta taalla siihen vaaditaan viisi astetta enemman.)

The Automatic - Monster