"Ovathan minun vanhempani perusmukavia, mutta pirun herkkanahkaisia." Noin suunnilleen toteaa paahenkilo kirjassa Sieppari ruispellossa. Tuo patee aitiini. Herkkanahkainen marttyyri. Isaa kuvailisin jaarapaiseksi ja mustavalkoiseksi. Kahden viikon Suomen-lomasta vietin yhdeksan paivaa vanhempieni kanssa saman katon alla. On tavallaan lohduttavaa huomata, kuinka niiden seurassa pipo alkaa kiristamaan paata. Olisihan se surullista, jos sielta kotiin lahteminen olisi ikavaa. Ei saa kasittaa vaarin. Kyllahan mina vanhemmistani pidan. Enemman kuin kenestakaan muusta tassa maailmassa. Ehka siskoni poislukien. Mutta eihan niiden kanssa asumaan pystyisi! Liian samanlaiset geenit. Sita paitsi en jaksa sita hirveaa hardellia ja kilpapuhumista, mika vanhempieni kodissa vallitsee. Meilla on kaikilla liian kova aani ja ollaan akkipikaisia. Paitsi aiti, joka marttyyrina seuraa vieresta eika edes kaske pitamaan turpaa kiinni.

Suomen-lomissa on sellainen ongelma, etta siella ei ole kotona eika turistina. Sen jalkeen kun on nahnyt porukat ja kaverit, ei ole kertakaikkiaan mitaan tekemista. Eika koskaan edes saa aikataulutettua niin, etta nakisi kaikki ne kaveri, jotka haluaisi. (Etta terkkuja vaan Ouluun, Jalasjarvelle ja Kangasalle.)

On ihanaa olla Englannissa. On ihanaa olla Manchesterissa. On kertakaikkisen rauhoittavaa olla kotona.

Wire - Heartbeat