Sellainen piti olla tänään. Huomenna tavataan jokerifanikavereita, käydään katsomassa ottelu, tullaan humalaan ja keskiviikkona pitää krapuloida keskipäivälennolle. Tänään on siis viimeinen päivä tehdä se kaikki, mitä oli tarkoitus tämän kolmen viikon aikana tehdä. Mutta en jaksa ja viitsi enää. Voin tehdä kaiken seuraavalla kerralla.

Ainakin kolme sellaista kaveria, jotka olisin halunnut nähdä, jää nyt kai näkemättä. Enkä edes ole yrittänyt järjestää minkäänlaista tapaamista. Olen huono järjestäjä. Eikä nämä kolme näköjään sen parempia.

Pakatessani kolme viikkoa sitten mietin, kuinka kivaa on sitten maaliskuussa mennä Suomen talvesta takaisin Englantiin, koska siellä on jo kevät. Väärin. Tämä on ihan justiin samaa kuin helmikuussakin. Sateista talvikevätsekasikiötä. Ja liian kylmä. Eikä tämä takaisinmeneminen muutenkaan mitenkään hohdokkaalta tunnu. Sitten pitää taas miettiä, mitä sitä elämällään tekis ikäänkuin. Pitää mennä töihin. Miettiä itse mitä syö. Kotokotona ei sellaisia tarvi ajatella. Joudun siis taas elämään elämääni ja sellainen kuulkaas on aika ahdistavaa.

Lähtiessäni unohdin myös puoliksi syödyn pastavalmisateriahärdellin huoneeni pöydälle. Oven laitoin lukkoon, ettei sieltä löydy kämppisten humalaisia kuningasideoita kun palaan. Nyt sieltä löytyy vain oma kuningasideani. Mahtaa maistua, näyttää ja haista hyvälle. Toivottavasti sinne ei ole muuttanut minkäänlaista eläinyhdyskuntaa. Banaanikärpäset vielä kestän, mutta muita en. Kolme viikkoa huoneenlämmössä kypsytellyttä pastaa juustokastikkeella. Njam. (Äiti on toki sanonut, että makuuhuoneessa ei saa syödä. Enkä minä syökään. Vain silloin jos olen tietsikalla samaan aikaan. Vaikkei näppäimistön ääressäkään saisi syödä. Sen on sanonut isä.)

Näin unta naisesta, jolla oli musta kaapu päällä ja se tanssi kadulla. Toisin sanoen yhdestä Manchesterin kotikatulaisesta. Tämä on yksi juttu, mitä Englannista ikävöisin, jos muuttaisin takaisin Suomeen. Aidosti mielenvikaiset ihmiset. Olen tullut siihen tulokseen, että Suomessa nämä tapaukset on hoidossa neljän seinän sisällä, kun taas Britanniassa sosiaaliturvajärjestelmä on niin vaatimaton, että se ei korjaa viihdyttäjiä talteen. Myös se mies, joka aamuisin pyjama päällä juoksee pitkin katua paljain jaloin, pitää ampumisääniä ja huutaa kuolemaa skoteille on ansainnut paikkansa sydämessäni. Älkää nyt luulko, että olisin skottivihaaja. Ehei, päinvastoin pikemminkin.