Viime yo taas vaihteeksi itkeskeltiin. Kaikki tuntuu yhdelta isolta mossolta ja on koko ajan paha olla. En kykene erittelemaan millalailla paha olla tai mitka ajatukset saavat pahan olon pintaan. En enaa edes tieda, onko tama sita samaa ahdistuneisuushairiota ja/tai masennusta, mika tassa nyt on reilun vuoden riemastuttanut. Kaikki tuntuu merkityksettomalta ja yhdentekevammalta kuin ennen. Ei tallaista oikein pysty selittamaan. Vuosi sitten kirjoitin useammallekin kaverille mailin, jossa luettelin: "tunne, etta sydan hakkaa normaalia kovempaa ja tiheampaa, sydamen lyontien kuuleminen ja tunteminen korvissa, hikoilu, vilunvaristykset, jatkuva tarve juoda, hengittaminen "raskasta", ahdistava tunne rintakehassa, vatsakipu, sekava olotila, ei jaksa tehda mitaan, tuntuu kuin olis unessa, poissa tasta maailmasta; siis eparealistinen olotila, pelko siita, etta sekoaa, entisestaan lisaantynyt kuolemanpelko (en ma sita pelkaa, etta tahan kuolen), jatkuva pahalla paalla oleminen, unensaantivaikeudet ja katkonainen uni, keskittymisvaikeudet ja levottomuus, aanten jaaminen kaikumaan paan sisaan. Siis kertakaikkiaan outo olo. Ei nuo kaikki paalla oo koko ajan. Siina vaiheessa olis varmaan jo hoidossa. Mahakipu, jano, artyisyys, vaikeus hengittaa, unettomuus ja tunne, etta on unessa, on ainoat, jotka on koko ajan."

Tulisikohan tuo olotila takaisin, jos lopettaisi laakityksen? Ja ne laakkeetko teke tasta olosta niin helvetin turran ja tasapaksun? Niin, en mina ikavoi niita aikoja, kun tuntui, etta ei pysty hengittamaan, aanet kaikui paassa ja aidosti toivoi kuolevansa pois. Mutta jokin tassa nykytilassa on aivan sietamatonta. Mitaan ei pysty erittelemaan ja saatan itkea tillittaa pari tuntia ilman mitaan syyta, jonka pystyisin pukemaan sanoiksi. "Everything just comes out like this." Onko tama nyt muka oikeasti hienompaa kuin ennen laakkeita. Helpompaa kylla. Enaa en kuitenkaan halua kuolla, mutta ei tama muuten elamisen arvoiselta tunnu, ei alkuunkaan. Ajantuhlaukselta lahinna. Tai ehka ne kaikki laakkkeita edeltavan olotilan oireet on edelleen olemassa, mutta niita ei vaan huomaa, koska kaikkeen tottuu. Eika tama enaa pelotakaan. Viime kevaana uskoin, etta tama kylla menee ohi. Nykyaan ajattelen, etta miksi menisi. Ei silla, kylla mina elamani pystyn tallalailla kituuttamaan, mutta eipa tassa jarkea ole. Enka edes tunne itseani. Ennen olin "hauskaa vaikka hirressa"- seka "don't worry, be happy"- ihminen. Nykyaan lahes kaikki hauskuus on teeskentelya ja olen apaattinen paska. Kylla tama olisi minun puolesta saanut tapahtua jollekin muulle.

Enka keksi mitaan syyta siihenkaan, miksi juuri minut on heitetty tanne palloilemaan. Mita helkkaria teen taalla? Viikko sitten halusin kovasti kaymaan aitin ja isan luona. Nyt sillakaan ei ole yhtaan mitaan valia. Tuskinpa jaksan lahtea. Tyot on niin vastenmielista, etta joka tyoaamu heratessa tekisi mieli tempaista lahimmalla haulikolla kuupaan. Mutta tuo on kai ihan normaalia kaikille toissa/koulussa kayville. Sita sen sijaan en pitanyt normaalina, etta ihminen, jota olen pitanyt hyvanakin kaverina, kannasi baarissa synttareitaan ja minua ei ollut edes pyydetty mukaan. Sain tietaa koko asiastakin ihan vahingossa. Ei siina mitaan, kylla sita saa syndejaan viettaa ihan kenen kanssa vaan, mutta kylla tama kuitenkin jostain tuolta sydamettoman sydameni pohjasta nipisti. Tai jotain. Ja toimi muuten hyvana sysayksena perjantaiyon itsesaalirypemisiin. Ensin yritin ponneekkaasti lahtea patemistarkoituksessa yksin vetamaan kanneja ja saalittavasti todistamaan itselleni, etta ei tassa mitaan. No, kavin ulko-ovella toteamassa, etta hyi kun on kylma ja palasin tietsikan luo. "Kesalla baariin"- projekti on alkanut. En oikeasti halua kylla edes ajatella kesaa. Pelkaan, etta se on yhta mitaansanomaton ja kohokohdaton kuin edellinenkin. Sita ennen kesissa on aina ollut jotain hienoa. Ja sitten kun siina ei yhtakkia olekaan kertakaikkiaan mitaan sykahdyttavaa, se on katkeraa ja pelottavaa. Nyt olen vain ahdistunut ja masentunut hullu.

Ja kesalla on synttarit ja sekos vasta painajaista onkin. 25-vuotias ei enaa millaan mittarilla ole muuta kuin aikuinen. En halua olla aikuinen, koska aikuiset on vanhoja. Vanheneminen on ihan yhta leppoisaa ja mukavaa kuin lumihangessa juokseninen paljain jaloin. Olisin valmis tekemaan aika paljonkin, etta vanheneminen olisi pysahtynyt 20-vuotiaana. Enka halua tehda aikuisten asioita ja elaa niin kuin minun ikaisen oletetaan elavan. Ei kukaan kylla minulle mitaan odotuksia laitakaan, mutta olenkin vainoharhainen. Ja muuten, jos jonain paivana tosissani puhun asuntolainasta, lasten hankkimisesta, sisustamisesta tai pakettimatkasta Sunny Beachille, ampukaa minut. Olkaa niin kiltteja, pliis. 

Tama on ehka vuodatuksen historian paskin postaus. Enka edes ole pahoillani.

Onneksi pian paasee taas keikoille hiljaisen alkuvuoden jalkeen. Kolmen tunnin pako todellisuudesta. Jos yhdistaa humalaan, niin paosta tulee monta tuntia pidempi. Foo Fighterssilta pitaisi ilmestya albumi viela taman vuoden puolella.

Musiikki pitaa epaonnistuneimmatkin yksilot pinnalla. Futistakaan en ole katsonut koko vuonna otteluakaan ManU:n matsien lisaksi. Tarjontaa kylla olisi. Mutta eipa jaksa innostaa.  

Ehka Belizessa kaikki on paremmin. Olen muistaakseni joskus lukenut sellaisen kirjan. Nyt yritan lukea El Diegoa. Eipa tuotakaan ole jaksanut edes vahaa alusta.

Bush - Greedy Fly

Do you feel the way you hate
Do you hate the way you feel
Always closest to the flame
Ever closer to the blade

Edit: heivaan taman paskan kanaaliin. Ekan kappaleen fonttikoko arsyttaa. Eika sille edes saa mitaan tehtya.