Vein Lake Loron Old Traffordille. Se ei siella ole koskaan ollut, ja se on hapeallista. 

Menen aina siella vahan vakavaksi.

Ja motahapeaankin paasin kuolemaan. Olen kova kuolemaan myotahapeaan.

Ja koska olin tarjonnut kultivoituneen jalkapalloelamyksen kotikonnuillani, vaadin Lake Loroa tarjoamaan jalkapalloelamyksen omilla kotikonnuillaan. Heti totteli.

Pelin taso ei varsinaisesti ollut huikea ja eipa jaanyt juuri mitaan muuta mieleen kuin Joona (lausutaan nakojaan juuna) Toivion keltainen kortti ja edessani istuneen lapsen piereskely. Parasta antia oli se, kun tajusin pukeutuneeni Brannin kannattajaksi, sukkahousuja myoden.

Vuosien tauon jalkeen loysin urheiluvedonlyonnin ja ei olisi kannattanut. Nytkin ihan kadet hiessa, kun seuraan Espanjan kasipalloliigaa. Paatin, etta en sotkeudu jalkapalloon ja jaakiekkoon, kun siita ei koidu mitaan hyvaa. Uusi aluevaltaukseni on tehnyt minusta kertaheitolla kasipallon puoliasiantuntijan.

Taidan soittaa synnyttajalleni. Katsoin kannykasta, etta olen viimeksi kommunikoinut hanen kanssaa helmikuun 21. paiva. 

Paljonpa nappaa menna toihin kahden viikon loman jalkeen. Puh.