Melkein unohdin omaavani lipun Modest Mousen keikalle. Muistin kuitenkin sitten n. tunti ovien aukenemisen jalkeen. Riensin paikalle tokan lampparin aloitellessa ja tungin itseni vakisin eturiviin. Sain osakseni murhaavia katseita, iskuja kyynarpaista seka yhden "jos olisit mies, vetaisin turpaan" -orinan. (Enko muka sitten ole, mjitaaaah??) Ei ole minun vika, etta jotkut ovat aivan onnettomia pitamaan saavuttamansa paikan keikoilla. Ainakin puolet lavan edessa vinkuvista tyypeista on aina sellaisia, joiden oikeasti kuuluisi olla istumapaikkojen puolella.

SJI (Se Johon ihastuin) ei oikein meinaa ymmartaa, etta en todellakaan aio lahtea johonkin Venajalle (= Southampton), koska ei ole mitaan takuuta, jotta naen siella NHL:n finaaliotteluita. Olen ilmaissut tarkeysjarjestykseni, NHL vs SJI:n viihdyttaminen tyomatkalla, ainakin kolme kertaa. Jotkut ei vaan tajua. Olen perkele 11 helvetin vuotta seurannut tuon jaakiekkojoukkueen edesottamuksia. Karkeasti arvioiden 85 prossaa tuosta ajasta on ollut noyryyttavaa, epatoivoista ja musertavaa. Tassa "nyt tai ei koskaan"- tilanteessa en kykene edes ajattelemaan muuta kuin sita, etta on mahdollista, jotta minun kapteenini Scott Niedermayer saa Stanley cupin hellaan huomaansa. Jos niin kay, sen tuottamaa tyydytysta ja riemua ei voi oikein mihinkaan verrata. Tahan kuuluisi sellainen sekoamishymio. (Oikeasti kylla vahan pelkaan, etta paani ei kesta, kay finaaleissa miten tahansa. Kun nytkin taas oksettaa ja tuntuu, etta paan sisalla on koko ajan laajeneva jaakuutio. (se on muuten ikava tunne se.))   

The Who - Getting In Tune