Edellisen postauksen perheella on asiat sinallaan ihan hyvin, mutta vahan monimutkaisempaa ja rankempaa tulee elo varmasti tasta eteenpain olemaan. En nyt halua tassa sen enempaa revitella, vaikka ihan varmasti kukaan, jonka silmiin tama teksti sattuu, ei tieda kyseisia ihmisia. Mina supernannysin loppujen lopuksi vain vajaan vuorokauden. Sen jalkeen viela toisen paivan pelkastaan kaikkein nuorimmaisen kanssa. Osoittautui varsin helpoksi tapaukseksi.

Muse oli eilen viela mahtavampi kuin Leedsin festareilla kesalla. Aivan tajuttoman mahtava bandi. Porukka onnistui muodostamaan lahes sietamattoman paineen, ja valilla jo ihan tosissani mietin, etta nyt taalta on paastava pois. Mutta niin muistaakseni mietin Guns n Rosesin ja Foo Fighterssin keikoillakin, enka koskaan ole oikeasti mihinkaan lahtenyt, koska eteen paasemisen takia on kuitenkin aina jonottanut sen sata tuntia ja asemansa pitaakseen runnonut, ryysinyt ja taistellut mielipolisesti (onneksi on hullu, se auttaa). Keikan jalkeinen yo, aka nukkumisaika, on aina ihan mielenkiintoinen. Mielen saaminen lepotilaan on ihan mahdotonta. Kelaa sataa asiaa paassa samaan aikaan, vaikka kuinka yrittaa vain olla. Iskee levottomat jalat syndrooma, niita on pakko tarisyttaa ja liikutella. Kay juomassa vetta puolen tunnin valein. Muistelee keikan biisien jarjestysta. IhQilee, riemastuttaa ja lentaa. Puoli kymmenelta luovutin ja nousin ylos, vaikka minulla onkin periaate, etta lauantaina ei saa ennen kymmenta jattaa sankya. Pian alkaa vasyttaa ja sitten onkin unirytmi taas vaihteeksi perssehellaan.

Pitaisi kayda lahettamassa isainpaivakortti. Maanantaina sen postittaminen tuntuisi vahan tyhmalta. Se kortti pitaisi myos ostaa ensin. En millaan haluaisi lahtea tuonne lauantairyysikseen. Se on aina paljon kamalampaa kuin luulee. Sitapaitsi taivas nayttaa, taas vaihteeksi, silta etta sielta tulee nestetta ihan milla hetkella hyvansa. Eilen taisi sataa apaut koko paivan. Marraskuu. Kolmanneksi kamalin kuukausi.

Papa Roach - Life Is A Bullet